Leluja, muistoja ja aineetonta kulttuuriperintöä

Leluja, muistoja ja aineetonta kulttuuriperintöä

Se päivä tulee eteen jokaisessa lapsiperheessä ennen pitkää. Äiti tai isä saapuu jätesäkkien kanssa huoneeseen ja julistaa: nyt käydään läpi lelulaatikot.  Lajitellaan poisvietävät ja vielä jätettävät.

Tämä tapahtui meillä elokuussa eräänä sunnuntaina. Ajattelin, että lelujen selvittelyyn menisi vain muutama tunti, mutta kuinka kävikään? Sitä mukaa kun esineitä nousi lelulaatikosta arvioitavaksi, tulvahti muistoja mieleen menneiltä vuosilta. Tämä nalle oli lahja Lissu-tädiltä, tämä taas ostettiin Variston Lastentarvikkeesta ennen esikoisen syntymää. Se näytti jo silloin tosi ressukalta. Eihän tätä voi pois heittää, se on sama kuin heittäisi roskikseen Lissu-tädin tai esikoisen odotusajan.

Lopulta käteeni sattui suttuinen paperinrepale. Tuo nyt ainakin joutaa roskakoriin. Kuopus vetäisi sen nopeasti talteen. –Tämä on tärkeä muisto! Joonas piirsi siihen meidän kolmen kuvat. Tämä pitää säästää ihan ehdottomasti. Näin tapahtui.Toisen roska on toisen muisto ja tärkeä osa henkilökohtaista kokemuskenttää. Aika kasvattaa esineille ja asioille merkityksiä.

Kuva Etelä-Karjalan museossa 1.3.2015 saakka esillä olevasta Arjen aakkoset -näyttelystä, jossa esillä olevilla leluilla ja esineillä saa leikkiä. Myös menneeseen aikaan kurkistavan näyttelyn on tuottanut Työväenmuseo Werstas

Muistot ja merkitykset rakentuvat paitsi henkilökohtaisella tasolla, kulkevat myös yhteisöllisesti, perheissä, suvuissa ja kulttuureissa.  Niistä tulee osa aineetonta kulttuuriperintöä. Vuonna 2013 Suomessa tuli voimaan UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisen yleissopimus.  Tavoitteena on laatia luettelo merkittävistä suomalaisista aineettoman kulttuuriperinnön kohteista ja säilyttää ne tulevaisuudessakin elinvoimaisina.

Aineeton kulttuuriperintö voi olla suullista perinnettä, esittävää taidetta, sosiaalisen elämän käytäntöjä, rituaaleja ja juhlamenoja. Se voi myös olla myös ilmaisuja, käytäntöjä, tietoja ja taitoja tai välineitä, esineitä sekä näihin liittyviä paikkoja. Aineeton ja aineellinen kulttuuriperintö kulkevat käsi kädessä ja niitä voi olla hankalaa ja tarpeetontakin erottaa toisistaan.

Euroopan neuvosto laati jäsenmailleen vuonna 2005 Faron sopimuksen, jonka ratifioimistyö Suomessa on nyt aloitettu ja valmistunee vuonna 2015. Sopimus kannustaa tunnistamaan, arvostamaan ja vahvistamaan aineetonta ja aineellista kulttuuriperintöä. Se kannustaa myös kunnioittamaan toisten kulttuuriperintöä ja liittää sen vahvasti ihmisoikeuksiin

Asiantuntijana sopimusta valmistelleessa työryhmässä toiminut professori Janne Vilkuna totesi kirjoituksessaan (27.5.2014) Suomen Kotiseutuliiton kotisivuilla, että ryhmässä keskusteltiin vilkkaasti siitä, pitäisikö sopimuksessa mainita suvun ja perheen oikeudesta ja velvollisuudesta siirtää kulttuuriperintöä seuraaville sukupolville. Vaikka näin ei loppujen lopuksi paperiin kirjattukaan, kyseinen velvollisuus ja etuoikeus vanhemmille käsittääkseni toki kuuluu. 

Tarvittaisiinkin laajempaa yhteistyötä koulujen, päiväkotien, museoiden ja sosiaalitoimijoiden kanssa, jotta vanhempia voitaisiin yhä laajemmin rohkaista ja tukea lastensa kulttuuriperintökasvatuksessa. Oman perinnön ymmärtäminen tuo lapselle turvaa ja antaa välineitä käsittää omaa ja perheensä menneisyyttä. On valtava voimavara käsittää, että tässä kuvassa olen minä ja minun kaverini ja kun säilytän kuvan, säilytän ja vaalin myös ystävyyttämme, hyviä hetkiä ja yhteisiä kokemuksia. Siitä tulee hyvä ja turvallinen olo. Aikuisten kielellä sitä kutsutaan voimaantumiseksi.

Kuinka lelujen perkaus sitten loppujen lopuksi sujui?  Poistettavat lelut päätettiin antaa muistoineen päivineen Lissu-tädin vauvalle. Ne lojuvat nyt välivarastossa, jotta mieli ehtii tottua niiden pois menoon. Ehkä muistot säilyvät muutenkin. Vai ottaisinko leluista vielä muistoksi valokuvan.?

Päivi

Päivi Partanen on Lappeenrannan museoiden museotoimenjohtaja