perjantai 14. marraskuuta 2014

Leluja, muistoja ja aineetonta kulttuuriperintöä



Leluja, muistoja ja aineetonta kulttuuriperintöä

Se päivä tulee eteen jokaisessa lapsiperheessä ennen pitkää. Äiti tai isä saapuu jätesäkkien kanssa huoneeseen ja julistaa: nyt käydään läpi lelulaatikot.  Lajitellaan poisvietävät ja vielä jätettävät.
Tämä tapahtui meillä elokuussa eräänä sunnuntaina. Ajattelin, että lelujen selvittelyyn menisi vain muutama tunti, mutta kuinka kävikään? Sitä mukaa kun esineitä nousi lelulaatikosta arvioitavaksi, tulvahti muistoja mieleen menneiltä vuosilta. Tämä nalle oli lahja Lissu-tädiltä, tämä taas ostettiin Variston Lastentarvikkeesta ennen esikoisen syntymää. Se näytti jo silloin tosi ressukalta. Eihän tätä voi pois heittää, se on sama kuin heittäisi roskikseen Lissu-tädin tai esikoisen odotusajan.

Lopulta käteeni sattui suttuinen paperinrepale. Tuo nyt ainakin joutaa roskakoriin. Kuopus vetäisi sen nopeasti talteen. –Tämä on tärkeä muisto! Joonas piirsi siihen meidän kolmen kuvat. Tämä pitää säästää ihan ehdottomasti. Näin tapahtui.Toisen roska on toisen muisto ja tärkeä osa henkilökohtaista kokemuskenttää. Aika kasvattaa esineille ja asioille merkityksiä.




Kuva Etelä-Karjalan museossa 1.3.2015 saakka esillä olevasta Arjen aakkoset -näyttelystä, jossa esillä olevilla leluilla ja esineillä saa leikkiä. Myös menneeseen aikaan kurkistavan näyttelyn on tuottanut Työväenmuseo Werstas

Muistot ja merkitykset rakentuvat paitsi henkilökohtaisella tasolla, kulkevat myös yhteisöllisesti, perheissä, suvuissa ja kulttuureissa.  Niistä tulee osa aineetonta kulttuuriperintöä. Vuonna 2013 Suomessa tuli voimaan UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisen yleissopimus.  Tavoitteena on laatia luettelo merkittävistä suomalaisista aineettoman kulttuuriperinnön kohteista ja säilyttää ne tulevaisuudessakin elinvoimaisina.

Aineeton kulttuuriperintö voi olla suullista perinnettä, esittävää taidetta, sosiaalisen elämän käytäntöjä, rituaaleja ja juhlamenoja. Se voi myös olla myös ilmaisuja, käytäntöjä, tietoja ja taitoja tai välineitä, esineitä sekä näihin liittyviä paikkoja. Aineeton ja aineellinen kulttuuriperintö kulkevat käsi kädessä ja niitä voi olla hankalaa ja tarpeetontakin erottaa toisistaan.

Euroopan neuvosto laati jäsenmailleen vuonna 2005 Faron sopimuksen, jonka ratifioimistyö Suomessa on nyt aloitettu ja valmistunee vuonna 2015. Sopimus kannustaa tunnistamaan, arvostamaan ja vahvistamaan aineetonta ja aineellista kulttuuriperintöä. Se kannustaa myös kunnioittamaan toisten kulttuuriperintöä ja liittää sen vahvasti ihmisoikeuksiin

Asiantuntijana sopimusta valmistelleessa työryhmässä toiminut professori Janne Vilkuna totesi kirjoituksessaan (27.5.2014) Suomen Kotiseutuliiton kotisivuilla, että ryhmässä keskusteltiin vilkkaasti siitä, pitäisikö sopimuksessa mainita suvun ja perheen oikeudesta ja velvollisuudesta siirtää kulttuuriperintöä seuraaville sukupolville. Vaikka näin ei loppujen lopuksi paperiin kirjattukaan, kyseinen velvollisuus ja etuoikeus vanhemmille käsittääkseni toki kuuluu. 

Tarvittaisiinkin laajempaa yhteistyötä koulujen, päiväkotien, museoiden ja sosiaalitoimijoiden kanssa, jotta vanhempia voitaisiin yhä laajemmin rohkaista ja tukea lastensa kulttuuriperintökasvatuksessa. Oman perinnön ymmärtäminen tuo lapselle turvaa ja antaa välineitä käsittää omaa ja perheensä menneisyyttä. On valtava voimavara käsittää, että tässä kuvassa olen minä ja minun kaverini ja kun säilytän kuvan, säilytän ja vaalin myös ystävyyttämme, hyviä hetkiä ja yhteisiä kokemuksia. Siitä tulee hyvä ja turvallinen olo. Aikuisten kielellä sitä kutsutaan voimaantumiseksi.

Kuinka lelujen perkaus sitten loppujen lopuksi sujui?  Poistettavat lelut päätettiin antaa muistoineen päivineen Lissu-tädin vauvalle. Ne lojuvat nyt välivarastossa, jotta mieli ehtii tottua niiden pois menoon. Ehkä muistot säilyvät muutenkin. Vai ottaisinko leluista vielä muistoksi valokuvan.?

Päivi
Päivi Partanen on Lappeenrannan museoiden museotoimenjohtaja

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Ihmeitä pinnan alla



Ihmeitä pinnan alla


Minäkin päätin osallistua omalla valinnallani Etelä-Karjalan taidemuseon  Kukin tyylillään- näyttelyn tekemiseen. Valintani oli Joan Fontcubertan Karelia Milagros & co: Milagros clasicos y milagros de diseño. Näyttelyn avauduttua syyskuun lopussa oli mahtavaa huomata, miten hienosti asiakasraatilaisten ja museon työntekijöiden kommentit avasivat taideteoksia ja paljastivat jotain uutta myös ihmisistä kertomusten takana.

Tässä minun tarinani:

Joan Fontcubertan työ tuo mieleeni kevättalven 2003, jolloin istuin työpaikkahaastattelussa museotoimenjohtajan huoneessa linnoituksen Komendantintalossa. Olin hakenut museolehtori-tiedottajan paikkaa. Pöydän ympärillä istui neljä henkilöä haastattelemassa, ja minua jännitti. Minulta kysyttiin, minkälaisesta taiteesta olen kiinnostunut. Olin nähnyt aiemmin museon seinällä Joan Fontcubertan näyttelyn julisteen ja se vaikutti tosi kiehtovalta. Samaan aikaan leikkisältä ja mystiseltä.  Mainitsin siitä haastattelijoille. Harmikseni näyttely oli jo päättynyt.


Joan Fontcuberta,  Karelia Milagros & co: Milagros clasicos y milagros de diseño, 2002
Kuva: EKTM

Valitsin teoksen siksi, että halusin nähdä edes yhden työn tästä näyttelystä. Samalla teos tuo mieleen hetket reilun kymmenen vuoden takaa kaikkine muistoineen, jotka liittyivät uuteen työpaikkaan, muuttoon Helsingistä Lappeenrantaan ja sen hetkisiin tunnelmiin asunnon etsimisineen ja remontteineen.

Mielestäni tämä on oivallinen esimerkki siitä, miten me ihmiset, katselijat ja kokijat liitämme mielessämme asioita ja muistoja taideteoksiin, esineisiin tai paikkoihin. Taideteos on verkkomerkki, joka johdattaa pinnan alla piileviin kokemuksiin, muistamisen pieniin ihmeisiin.

Fontcubertan työssä yhdistyvät minua kiehtovat symbolit, leikki, myyttisyys, historia ja semiotiikka. Fontcuberta rakentaa kuvilla ja teksteillä rinnakkaista todellisuutta, josta hän luo ikään kuin todistusaineistoa mystisillä käsitellyillä kuvilla ja sepitellyillä teksteillä. Se on leikkiä joka kiehtoo mieltä, mikä on totta, mikä harhaa?

Kuva on otettu Wolkoffin talomuseossa, mikä viehättää minua erityisesti. Teos kuvaa ihmettä, jonka katsoja näkee, mutta ehkä pöydän päässä istuva munkki ei sitä huomaa.  Naismunkki on kuin silmänkääntäjä, joka saa meidät näkemään käsiensä välissä gebardin. Näkevätkö muut sen? Miksi se ilmestyy minulle? Mitä se haluaa minulle sanoa? Pitäisikö minun iloita tästä ylimaallisesta ilmestyksestä, hienosti toteutetusta tempusta, vai epäillä, että lopulta meitä kaikkia huijataan..

Päivi

Päivi Partanen on Lappeenrannan museoiden museotoimenjohtaja

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Taideteosta valitsemassa



Taideteosta valitsemassa

Varsin uutena lappeenrantalaisena sain miellyttävän kutsun tulla mukaan Lappeenrannan museoiden asiakasraatiin. Kuluneena kesänä on ollut erityisen ilahduttavaa päästä asiakasraatilaisena valitsemaan Etelä-Karjalan taidemuseon kokoelmista oma ehdotus taidemuseon 50-vuotisjuhlanäyttelyyn Kukin tyylillään - tilan ja ajan vuoropuheluja.  

Sain museon taidekokoelmista jo ennakkoon valitun koosteen toinen toistaan upeampia taideteoskuvia. Kuvat oli pääsääntöisesti ryhmitelty sen mukaan, minkä vuosikymmenen aikana ne on tehty. Valitse sitten niistä kolme suosikkia! Aluksi tehtävä tuntui mahdottomalta ja niinpä ratkaisin sen siten, että valitsin jokaiselta vuosikymmeneltä varmuuden vuoksi kolme teosta. Tehtävänanto oli kuitenkin vain kolme kaikkiaan ja niinpä 60-lukulaiset työt saivat priorioteettiaseman.

Taidemuseolla on erinomainen kokoelma sekä omia että deponoituja taideteoksia. On ilahduttavaa, että omia kokoelmia esitellään nyt koko museon näyttelytilojen verran. Museohan ei ole säilytyslaitos. Se on ja sen pitää olla elävä vuorovaikutteinen taidelaitos, jonne ihmiset tulevat kuin kodin olohuoneeseen. Taidemuseossa voisi jatkuvasti olla yhdessä näyttelysalissa esillä omia kokoelmateoksia muiden näyttelyiden rinnalla. Kokoelma on niin suuri, että siitä saisi varmaan teemoitettua vuoropuhelua vaihtuvien näyttelyiden kanssa. Näyttelysali voisi vaihtaa tarpeen mukaan paikkaa, niin yleisölläkin säilyisi mielenkiinto.

Entä sitten ne omat valintani? Valintaperusteet olivat pääasiassa hyvin itsekkäitä eli valitsin sellaisia teoksia, jotka itse ottaisin kotiini. Tosin lisäperusteitakin oli, kuten Tove Janssonin värikylläisessä abstraktiossa. Halusin myös kunnioittaa Tove Janssonin 100-vuotisjuhlavuotta ja hänen  identiteettiään nimenomaan taidemaalarina.


Tove Jansson, Sommitelma, 1966. Kuva: Tuomas Nokelainen

Muutoin valintani olisivat olleet melko lailla luontoon ja maisemaan liittyviä, osa lähes abstrakteja ja mielikuvitusta ruokkivia, osa hyvinkin naturalistisia. Näistä teoksista mainittakoon Raimo Kanervan Metsämaisema, Eino Eirton maalaus metsästä, Kimmo Kaivannon Haukka ja Feodor Porokairan Lumpeita. Pekka Halosen maalaus Aihe Laatokan rannalta vuodelta 1903 vei minut äitini lapsuudenmaisemiin. Elias Muukan Maisema Lappeenrannasta vuodelta 1897 antaa hyvää vertailukuvaa siihen maisemaan, jota nyt katsomme ja joka koko ajan muuttuu.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaiseksi tuleva näyttely muodostuu. Toivottavasti se on alkusoitto monelle tulevalle kokoelmanäyttelylle. Ovathan ne taulut ja veistokset tavallaan myös meidän. Nähtävillä niiden pitää olla eikä vain varastossa.

Ulla-Kaija Lammi, museon asiakasraatilainen

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Taidemuseon kokoelmia tutkimassa

Etelä-Karjalan taidemuseon seuraava näyttely kootaan museon omista kokoelmista. Samalla aloitetaan taidemuseon 50-vuotisjuhlavuoden (1965-2015) juhlinta. Kokoelmanäyttelyä suunnitellaan yhteistyössä asiakasryhmän kanssa. Jokainen ryhmän kahdeksasta jäsenestä valitsee oman suosikkiteoksensa ja kertoo näyttelyn katsojille, miksi on valinnut juuri kyseisen teoksen. Näyttelyn suunnittelussa mukana oleva museon asiakasraatilainen, lastentarhanopettaja Kirsi Rehunen blogaa: 

Kuin lapsi karkkikaupassa 

Taidenäyttelystä on ihanaa etsiä suosikkiteostaan! Sain sähköpostiini kuvia esivalituista
taideteoksista 6. elokuuta. Myöhään yöllä katselin postimerkin kokoisia teoskuvia, etsin teosta josta pitäisin eniten.

Elias Muukan Maisema Lappeenrannasta vuodelta 1879 kuvaa aikaa, jolloin isäni isoäiti Irene Nokala muutti kaupunkiin pienenä tyttönä. Mitenkään muuten kuin taulun välityksellä en pääse kurkistamaan sen ajan Lappeenrantaan. Tuon taulun haluaisin nähdä!


Tarja Heilimon puupiirroksia olen ihastellut taidenäyttelyissä monet kerrat ja taidekokoelmasta löytyi yhdeksi suosikikseni hänen työnsä Tanssi. Pienestäkin kuvasta pystyi kuvittelemaan, millainen musiikki mahtaisi soida tanssin taustalla. Olin utelias näkemään, millaiset puupiirroksen värit ovat luonnossa. 

Myös Matti Heleniuksen Kahden kauppaa olisi kiinnostava katsoa tarkemmin. Pienestä kuvasta näkee, että taiteilija kuvaa ihmissuhteita, ilmeitä, tunnelmaa, juoruavia kahvipöytäkeskustelijoita ja vieressä olevaa uteliasta kuulijaa. Ilmari Aallon teokseen Suursaaren taloja olisin suorastaan halunnut kävellä sisälle. 


Kirsi Rehunen (vas.) esittelee teosvalintaansa, Maija Nuotion Muurahaisen koloa vuodelta 1974, muille asiakasraatilaisille. 
Kuva: Mikko Pirinen

Katselin taidetta ja huomasin olevani vaikean valinnan edessä. Kauniita, ajatuksia herättäviä, tunnelmallisia, mielenkiintoisia teoksia olikin yhtäkkiä liikaa. Valitsin kolme suosikkiani ja vielä toiset kolme varalle. Kotiin paperille jäi kaikkiaan 13 veistoksen, akvarellin, puupiirroksen ja öljyvärimaalauksen nimet, karsimani suosikkiteokset.

Taidemuseolla huomasin ilokseni, että suosikkini olivat toistenkin asiakasraatilaisten mielestä taidemuseon kokoelmien helmiä. Saattaisin siis saada nähtäväkseni useita lempitaideteoksiani! Innokkaasti hyörimme taidemuseon amanuenssien Monan ja Mikon vieressä, kun Mona valkoisin hansikkain esitteli meille valitsemiamme taideteoksia. Maija Nuotion pronssiveistos, jota olin ihaillut yhtenä monista lempi-teoksistani, oli luonnossa niin upea, että päätin valita sen näyttelyyn. Teoksen tutkivat lapset ovat ihmettelemässä Muurahaisen koloa puukiekossa. Lasten kysymykset voi kuulla korvissaan. Mukavaa, että teoksessa on sekä tyttö että poika, ihmettelevät lapset, jotka huomaavat asioita, joiden ohi kiireiset aikuiset kävelevät.


  

Kirsi Rehunen, Taipalsaari. Lappeenrannan museoiden asiakasraatilainen, Taipalsaaren

varhaiskasvatuksen museoyhteistyöhenkilö, lastentarhanopettaja.


perjantai 13. kesäkuuta 2014

Media - Taide

Olen työskennellyt kolmisen vuotta Saimaan mediakeskuksessa varhaiskasvatuksen mediapedagogina. Työni kautta olen päässyt myös lastenkulttuurikeskus Metkun työpajavetäjäksi.  Metkun kautta aukesi mahdollisuus päästä tekemään yhteistyötä Etelä-Karjalan taidemuseon kanssa ja nyt takana kaksi vuotta Metkun koordinoimaa kaupungin kulttuurilaitosten kulttuuripolkua. Tänä vuonna osa kulttuuripoluista liittyi myös Plan Suomen Lapsen oikeudet media- ja taidekuvissa -hankkeeseen.

Suunnittelimme ja toteutimme Viestejä verkkoon -työpajat taidemuseon amanuenssi Mona Taipaleen kanssa. Työpajat suunnattiin neljäsluokkalaisille ja ne pidettiin taidemuseon Vai ihmistä kohti –näyttelyssä. Näyttelyn neljä taiteilijaa, Eeva-Kaisa Jakkila, Jouko Lempinen, Juha Okko ja Jussi Valtakari olivat kukin kuvanneet ihmistä eri tyylein ja tekniikoin. Työpajojen tavoitteena oli kehittää lasten kuvanlukutaitoa niin taideteosten kuin mediakuvien osalta.  Työpajan teemaksi valittiin yksi keskeinen Lapsen oikeus, oikeus mielipiteeseen.

Taidetta...
Opastuksessa käytettiin VTS-menetelmää, jossa kuvaa käytetään ajattelun, vuorovaikutustaitojen, kulttuurisen kompetenssin, kielitaidon ja kuvanlukutaidon ja oppimisen välineenä. VTS  mahdollistaa ja antaa tilaa erilaisille ajatuksille ja mielipiteille ja niiden hyväksyminen auttaa lasta oman minäkuvan muodostamisessa. Osallistuin yhteistyökumppanien kanssa Planin järjestämään VTS-koulutukseen, joka vahvisti toimintatapaani omassa työssäni.

Museolla vedimme Monan kanssa kumpikin erillisen työpajan, joissa pohdittiin näyttelyn pohjalta viestin välittämistä toiselle ihmiselle ja oman mielipiteen esilletuomista Lapsen oikeuksien -sopimuksen näkökulmasta. Kummassakin pajassa teimme yhteisötaideteokset yhdistellen kuva-, sana- ja mediataidetta. Mielipiteet kirjoitettiin nimettöminä, mikä rohkaisi lapsia kirjoittamaan henkilökohtaisia mielipiteitä. Median yhteisöllinen luonne innosti, lapset halusivat välittää mielipiteensä taiteilijoille, perheilleen ja kavereilleen. Jokaisen mielipide oli tärkeä ja kaikkien osallistumista tarvittiin yhteisen tuotoksen syntyyn. Yhteisötaideteokset löytyvät syksyllä koordinoimani Molla-hankkeen sivuilta: www.molla.ejuttu.fi/videot.

mediassa...
Mediakasvatuksessa on tärkeää tukea lasten mediatuottamista ja tavoitteena on tukea oppilaan omaa ilmaisua ja vuorovaikutustaitojen kehittymistä. Viestintätaitojen painotuksia ovat osallistuva, vuorovaikutuksellinen ja yhteisöllinen viestintä. Keskeisiä sisältöjä medialukutaidon opetteluun työpajoissa olivat mm. omien ajatusten ja tunteiden ilmaisu, viestintätekniset välineet, sananvapaus ja verkkoetiikka. Työpajoissa korostettiin kaksijakoista viestintää, vastaanottamista ja tuottamista, joka myös taidekasvatuksessa on tärkeä asia.

Projekti oli todella hauska ja olen iloinen, että olen päässyt mukaan kulttuuripolulle taidemuseon ja Metkun kanssa.  Toivottavasti saamme jatkaa tämänkaltaista yhteistyötä. Mielestäni kaupungin sisällä saatiin taas hienosti yhdistettyä eri toimijoiden erityisosaamista ja saatiin käyttökelpoinen toimintamalli aikaiseksi.

Kesäterveisin,

Riikka Tidenberg
Varhaiskasvatuksen mediapedagogi, joka on ikänsä omistautunut museoille ja taiteelle.
Saimaan mediakeskus



sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Asiakasraadinjäsenenä ammattilaisten matkassa Pietarissa


 
Elämä tuo eteen moninaisia asioita aivan yllättäen. Yleisellä tasolla olen sitä mieltä, että aina kannattaa tarttua tilaisuuteen. Josko se mitä kokee on kivaa, voi sitä tehdä toistekin, ja toisaalta, jos ei, on se hyvä kertakokemuksena.  Tällainen tilaisuus minulle koitti, kun pääsin asiakasraadin jäsenenä osallistumaan seminaariin ja puhumaan Pietariin. Matka toteutui 13–14 toukokuuta.

Ja mistä sitten puhuin? Asiakasraatilaisuudestapa tietenkin. Itse asiassa puhuimme yhdessä museon johtaja Päivi Partasen kanssa. Seminaari oli Etelä-Karjalan museon ja Pietarin Etnografisen museon yhteistyön tulosta, pääteemana asiakkaiden ja erityisesti erityisasiakkaiden huomioiminen museon asiakkaina. Seminaariin osallistui museoita sekä Suomesta että Venäjältä ja tilaisuus tulkattiin venäjästä suomeen ja toisin päin. Meidän esitys siis kertoi, mitä tarkoittaa, että on asiakasraatilainen niin museon kuin raatilaisen näkökulmasta. Muissa puheenvuoroissa pääsimme kuulemaan ja kokemaan asioita perinteisten esittelyjen, havainne esitysten ja jopa näytelmän kautta, siitä miten asioita toteutetaan asiakaslähtöisesti eri museoissa.
 

Oli mielenkiintoista osallistua museoalan seminaariin, kun oma ala on toisaalla. Sinällään ammatilliset seminaarit ovat samanhenkisiä, mukavaa kuitenkin saada ymmärrystä mitä ajatuksia itärajan molemmin puolin on asiakkaille tarjottavien palveluiden kehittämisestä. Selvästi positiivinen tahtotila asialle on, tavassa lähestyä on maiden välillä eroja.

Suomen delegaatio, johon kuuluin, oli heti alusta alkaen hengeltään mukavan kiva. Meitä oli kaksi niin sanottua ei-ammattilaista reissussa, mutta missään vaiheessa ei tullut olo, että emme olisi kuuluneet porukkaan, päinvastoin. Oli upeaa saada vaihtaa mielipiteitä ja kokemuksia erilaisista asioista niin museoihin liittyen kuin muuten vain elämään ja arkeen. Elämän makuinen matka siis. Lopuksi en voi kuin todeta, että harrastaminen kannattaa – aina. Koskaan et tiedä, mitä saat seuraavaksi kokea, vaikka museossa. (Kuva Lappeenrannan museot)
Marjaana Kareinen on museoille sydämensä menettänyt asiakas ja tällä hetkellä asiakasraadin jäsen