torstai 30. kesäkuuta 2016

Prosenttitaide täytti puistot tarinoilla

Prosenttitaide täytti puistot tarinoilla

Uudet hauskasti kumpuilevat Vapaudenaukio ja Paasikivenpuisto otettiin käyttöön 17.6.2016 kauniissa säässä. Puistoja rakennettaessa Lappeenrannan kaupunki järjesti laajan asukaskyselyn, jossa selvitettiin, minkälaisen puiston kaupunkilaiset haluavat. Yksi toive oli saada puistoon kuvataidetta. Puistoon päätettiin näin ollen hankkia prosenttiperiaatteen mukaisesti taidetta. Hankkeelle saatiin myös Taiteen edistämiskeskuksen erityisavustus. Perjantaina 17.6. veistokset odottivat paljastusta ja ihmisiä oli kertynyt paikalle oikein mukavasti.






Avajaisissa pidettiin asianmukaiset avauspuheet niin kaupunginjohtajan, teknisen lautakunnan puheenjohtajan kuin kulttuurilautakunnan puheenjohtajankin toimesta. Lappeenrannan kaupungin kulttuurilautakunnan puheenjohtaja Olli Saarela viittasi puheessaan Unto Monosen säveltämään ja M.A. Nummisen sanoittamaan Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa -kappaleeseen. Hän toivoi, että puistoa käytettäisiin niillä kaikilla tavoilla, joiden takia kappale aikoinaan Yleisradiossa hyllytettiin. Näin kehottaessaan hän toivoi, että puistossa syntyisi uusia tarinoita.




Puistossa on luontevaa lukea tarinoita puiston laidalla sijaitsevasta maakuntakirjastosta lainatuista kirjoista. Tämän lisäksi puistoon liittyy tarinoita asukkaiden toivomien kuvataideteosten ansiosta. Puistoon on nyt pystytetty kuvanveistäjä Tiiu Anttisen, kuvanveistäjä Marjukka Korhosen ja taideseppä, kuvanveistäjä Antti Niemisen veistoksia. Hankkeessa julkisen taiteen asiantuntijana toiminut Kaakkois-Suomen Taiteen edistämiskeskuksen läänintaiteilija Outi Turpeinen kertoi omassa puheenvuorossaan hankkeesta ja esitteli taiteilijat ennen kuin kaikki veistokset paljastettiin vuoron perään.

Taiteilijat Antti Nieminen, Marjukka Korhonen, Tiiu Anttinen 
sekä läänintaiteilija Outi Turpeinen




Lappeenrantalaissyntyisen, Helsingissä asuvan kuvanveistäjä Marjukka Korhosen veistosryhmä Ydinperhe; sisko- ja velipuoli sijaitsee lähimpänä kirjastoa. Lähes kaksi metriä korkea maalattu pronssinen veistosryhmä käsittelee perheen, erityisesti ydinperheen olemusta ja ideaa. Kahdelle eri jalustalle sijoittuvista erikokoisista neljästä hahmosta kaksi punaista ovat selvästi pienimmät. He ovat kuitenkin tämän perheen vanhemmat. Suuri mustavalkoinen hahmo on perheen poika (velipuoli) ja pienempi omalla erillisellä jalustallaan oleva kelta-vihreä hahmo on perheen tytär (siskopuoli). Sen valmiimpaa tarinaa ei ole, vaan jokainen voi itse luoda tarinan tai tarinoita tämän perheen ympärille.  



Imatralla opiskellut ja Kouvolan Sippolassa työskentelevä Tiiu Anttinen on saanut inspiraationsa Kirsi Kunnaksen kirjasta Tiitiäisen tarinoita. Pronssisten veistosten nimet ovat Korvakas, Tohveli ja Vesihiisinen. Kaikki kolme erillistä hauskaa ja mielikuvituksellista veistosta sijaitsevat Paasikiven puiston puolella kauimpana kirjaston rakennuksesta.





Kirjaston läheisyydessä sijaitsee taipalsaarelaisen taideseppä, kuvanveistäjä Antti Niemisen Lukija -veistos. Teräksestä taottu ja galvaanisesti korroosiosuojattu veistos on aikuisen ihmisen kokoinen, mutta lukijana on ilmeikäs ja jollakin tavalla humoristinen hahmo, jonka voi nähdä luurankona, lintuna tai vaikka aivan puhtaana mielikuvitusolentona.


Minkälaisia syntejä Monosen ja Nummisen kappaleessa harjoitettiinkaan?



Teksti ja kuvat:
Mikko Pirinen, Lappeenrannan taidemuseo


perjantai 13. toukokuuta 2016

TET-harjoittelussa museolla

Kuluneella viikolla museossa oli kahdeksasluokkalainen TET-harjoittelija Saimi. Hän kertoo kokemuksistaan näin:

Hei kaikki lukijat!

Minua pyydettiin kirjoittamaan blogiteksti siitä, millaista on ollut TET-harjoittelijana täällä Lappeenrannan taidemuseossa.

Aloitan siitä kun tulin tänne. Työpäiväni piti alkaa yhdeksältä, mutta pelkäsin myöhästyväni, joten olin paikalla jo ennen puolta museon pääovien edessä. Sisälle päästyäni minut esiteltiin monille ihmisille, mutta unohdin kaikkien nimet heti kättelyn jälkeen. Aloitimme päivän juomalla aamukahvit (minun tapauksessani teet). Tämän jälkeen sain kiertää museon taidenäyttelyt läpi.
Iltapäivällä pääsin mukaan Kulttuuripolun kokoukseen, jonka jälkeen pääsin kotiin.


Olin todella innoissani ensimmäisen työpäivän jälkeen, ja odotin seuraavaa päivää, jolloin pääsisin mukaan Wolkoffin talomuseon kierrokselle.

Seuraavina päivinä olen saanut mm. tehdä mainosjulisteita museoiden yöhön, kiertää erilaisia museonäyttelyitä, olla myyjänä kirpputorilla ja autella museon työntekijöitä somen kanssa.


Olen pitänyt todella paljon täällä olemisesta: minua ovat aina kiinnostaneet historia ja kuvataide, ja täällä ne ovat yhdistyneet. Työympäristö on ollut mukava, minut on otettu hyvin vastaan.

Suosikkiasioitani täällä on ollut Wolkoffin talomuseolla käynti. Oli kiehtovaa käydä talossa joka eli kuin omaa elämäänsä, omassa ajassaan keskellä Kauppakatua.



Tämä kokemus on antanut minulle paljon, luulen esimerkiksi, että tulen käymään paljon useammin museossa tämän jälkeen.

Tässä oli minun ajatuksiani TET-viikostani. Kiitos, kun jaksoit lukea.

Terveisin TET-harjoittelija Saimi



Kuvat: Saimi

maanantai 2. toukokuuta 2016

Nykyisyyttä tallentamassa



Mitä tarkoittaa nykydokumentointi? Projektitutkija Jani Loijas kertoo!

Nykyisyyttä tallentamassa
  
Työskentelin huhtikuun ajan Lappeenrannan museoiden nykydokumentointiprojektissa, jonka keskeisenä teemana on rajaliikenne Nuijamaantiellä ja Lappeenrannan läpäisevällä Valtatie 6:lla. Mutta mitä nykydokumentoinnilla oikein tarkoitetaan? Kuvailisin sitä menetelmäksi (tai useiden menetelmien joukoksi), jolla kerätään ja tallennetaan tietoa ja kokemuksia nykypäivän elämästä, ilmiöistä ja tapahtumista. Nykyisyyttä on tallennettu kautta aikain, mutta museoiden ja yliopistojen käyttämänä tutkimustapana nykydokumentointi sai alkunsa 1900-luvun loppupuolella, kun ymmärrettiin, että tämän hetken ilmiöiden tallentaminen on tärkeää yhteiskunnan muutoksen yhä kiihtyessä. Tällä vuosituhannella nykydokumentointi on vakiintunut osaksi museoiden tehtäväkenttää ja sen merkitys on jatkuvasti kasvanut.

Rajaliikennettä kulkee runsaasti Etelä-Karjalan kautta, ja tällä seudulla siihen liittyvät ilmiöt – kuten vaikka nuijamaantien varteen viime vuosina ilmestyneet suuret hallimarketit – näkyvät ja tuntuvat selvästi, joten aihe on oivallinen nykydokumentoinnille. Taloon tultuani pohdin, miten lähteä työstämään tätä projektia? Yksi dokumentoinnin keinoista on valokuvaus, ja hetken ajatuksia pyöriteltyäni oli selvää, että hyvän kuvamateriaalin saaminen tässä projektissa on tärkeää. Projekti siis suorastaan vaati tekemään lyhyen road tripin (tai oikeastaan useampiakin).

Ensimmäisen kuvausmatkan päämäärä oli ajaa Nuijamaantien päästä päähän ja takaisin. Lähtiessä en tiennyt ollenkaan, mistä tai minkälaisia kuvia tulisi ottaa, vaan tarkoituksena oli kerätä materiaalia intuition avulla. Olen kulkenut Nuijamaantiellä aikaisemminkin, mutta en tutkijan roolissa. Ajatuksena oli nyt valokuvata, havainnoida ja saada yleiskuva Nuijamaantiestä mahdollisimman vähään ennakkotietoon nojaten, ja kuvata sellaista, mikä tuntuu sopivalta. Pyrin siis sysäämään aikaisemmat mielikuvani syrjään, ja lähestymään kohdetta tutkijana intuition ja havainnoinnin avulla.

Mukaan lähti museon valokuvaaja Tuomas, joka otti kymmeniä valokuvia. Tien päällä kävi nopeasti selväksi se, että käytännön syistä emme pystyneet pysähtymään läheskään aina, joten kuvaaminen piti useimmiten tehdä liikkuvasta autosta.

Nuijamaantielle johtavalla rampilla

Käytännön työnjako oli siis seuraava: minä ajoin, ja Tuomas valokuvasi. Ensimmäinen kiinnostava kuvauspaikka, jonne oli mahdollista pysähtyä, oli 6-tien ja nuijamaantien kupeessa oleva, kysymysmerkkinä edelleen pysyttelevä ”Ikean tontti”. Työmaa, jossa työt ovat seisahtuneet, ja joka odottaa parempia aikoja - myös vilkkaampaa rajaliikennettä - on kiinnostava, ja aiheeseen liittyvä kuvauskohde.


Näkymä työmaa-alueen portilta

Nuijamaantiellä kuvia tuli otettua tieliikenteestä itsestään sekä tien varrelta löytyvistä mielenkiintoisista kohteista, kuten kyrillisin kirjaimin painetuista mainoskylteistä. Niistä huomaa rajan läheisyyden ja venäläisten merkityksen tälle alueelle.


Tienvarsimainontaa Nuijamaantiellä



Liikennettä


Matka jatkui kuvia ottaen aina nykyiselle raja-asemalle saakka, jossa vietettiin ilmeisen hiljaista torstai-iltapäivää. Ennen kuin auton nokka kääntyi kohti Lappeenrantaa, kävimme vielä rajan pinnassa Nuijamaan kylällä täyttämässä kahvintarpeemme Disa’s fishin kahvilassa sekä ottamassa muutamia kuvia. Nuijamaalle palasimme vielä myöhemmin paikallisoppaan kanssa, ja pääsimme myös mielenkiintoiselle kierrokselle Rajavartiolaitoksen väen mukana, tämän ensimmäisen reissun ollessa pieni pintaraapaisu.


Nuijamaalta löytyvä kaksikielinen kieltotaulu


Paluumatkalla huomiomme kiinnittyi etenkin tien varteen viime vuosina ilmestyneisiin suuriin hallimarketteihin. Laplandia, Lidl, Rajamarket ja Disasin suurempi myymälä eivät ole ilmestyneet vahingossa nykysijoilleen, vaan ne ovat halunneet saada oman osansa rajaliikenteen myötä lisääntyneestä asiakasvirrasta, joka tosin nyt tuntui olevan laskusuhdanteessa. Kaikissa kaupoissa mainonta on kaksikielistä, korostetuimmin venäläisyys tuntui huokuvan Laplandia marketista, sekä Disasista. Niiden parkkipaikoilla olleet autot olivat myös suurimmaksi osaksi rajanaapureidemme pitkäkilpisiä kulkuvälineitä.


Mustolan Disa´s Fish


Ensimmäinen nykydokumentointimatka Nuijamaantiellä antoi minulle osviittaa siitä, miten merkittävä vaikutus rajaliikenteellä on etenkin seudun elinkeinoelämälle, ja mitä odotuksia siihen on ladattu. Lappeenranta on erityisessä asemassa sijaintinsa ansiosta, ja rajaliikenteen vilkkaus tai hiljaisuus tuntuu vaikuttavan suoraan moniin täällä tehtäviin investointeihin. Havaintojeni lisäksi museo sai kuvamateriaalia, jota sittemmin on kertynyt useita satoja kuvia tätä ensimmäistä reissua seuranneilla roadtripeillä, jotka ovat ulottuneet aina Imatralta Taavettiin ja rajavyöhykkeelle Nuijamaalla.


Jani Loijas, projektitutkija

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Muistopajassa


Lappeenrannan museot suunnittelee uutta tuotetta, Muistopajaa, jossa käydään omaa elämää läpi NLP-harjoitusten ja muistorasian tekemisen kautta. Pajan pilottiin osallistuva Mervi Kokki kertoo:

Oli maanantai-iltapäivä. Aurinko paistoi, tunsin vienon nurmikon tuoksun, ensimmäisen tälle keväälle. Olin matkalla muistorasiatyöpajan tapaamiseen Lappeenrannan Wolfkoffin talomuseoon. Olin useasti halunnut vierailla tässä museossa ja vihdoin sinne pääsisin. Tämä olisi neljäs kerta, kun  muistopajalaiset tapaisivat. Tähän mennessä olimme vierailleet jo Lappeenrannan taidemuseolla ja  Etelä-karjalan museolla. 

Astuimme kaupunkimiljööstä puutalojen sisäpihalle ja huokailin jo mielessäni, mukulakiviä, puutalojen seinät, kauniit ikkunat. Avasimme talomuseon oven ja astuimme eteisen kautta talon sydämeen, sen keittiöön. Katsoin kaikkea suurin silmin ja sydän laulaen. Aah, ihan kuin mummolan keittiö juuri tältä silloin tuntui…Juuri tuollainen kattila!

Kuulin miten mummoni sytyttämät puut rätisivät 40 vuotta sitten. Hellassa paloivat pappani keräämät pienet oksat, koska ennen mitään ei heitetty hukkaan. Niillä keittiön puuliesi lämpeni nopeasti aamuisin.  Muistot tulvivat mieleeni välittömästi. Lapsuuden onni ihmetellä kaikessa rauhassa ja imeä itseensä elämää, kaunista maailmaa… ilman huolta. Mummoni hyräillessä Tuu tuu tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla. Nukahtaa muistojen pehmeään turvalliseen syliin kiikkustuolin keinuessa hiljakseen.

Löysin eteisestä portaat jotka olivat kuin mummolani ullakolle vievät puurappuset. Minulle tuli tunne, kuin pääsisin kurkistamaan siihen aikaan, mistä mummoni oli minulle kertonut. Mummoni kertomukset vanhasta ajasta ovat aina kiehtoneet minua. Olisin itsekin halunnut elää aikaa, jolloin Mansikkia ja Mustikkia huhuiltiin metsästä lypsylle.

Katsoin uudelleen ympärilleni, näin ovia ja ikkunoita, museo oli täynnä tunnelmaa. Valo siivilöityi ikkunoista ja kauniista verhoista ja loi taianomaisen tunnelman. Silmäni ahmivat kaikkea kaunista, mitä havaitsin. Miten kauniita olivat ihan arkipäiväisetkin esineet. Ei mitään muovia, vaan usein puuta tai kauniisti työstettyä metallia.

Kuljin huoneesta toiseen ja vain ihmettelin, että tällaista ihanaa voi myös olla. Tässä talossa oli asunut selkeästi herrasväkeä. Hienot huoneet olivat upeita, esinemäärät suuria. Saimme vaeltaa museossa ja etsiä sieltä yhden huoneen, joka oli tuonut mieleemme muiston. Valitsin keittiön ja kerroin mummoni tekemistä herkuista. Kuuntelin myös muiden tarinat ja ihmettelin, miten mahtavia muistoja voi tällainen upea paikka tuoda mieliimme.

Yksityiskohtia Wolkoffin talomuseosta. Kuva: Mervi Kokki


Lopulta kaikesta kokemastani olin aivan uupunut, istahdin jakkaralle museon keittiössä. Tunsin olevani sanaton. Visuaalisen ihmisen aarreaitta, sitä tämä paikka on. Nyt oli aika kuitenkin keskittyä myös ryhmässä jakamaan kokemaamme ja kertomaan ajatuksia omasta tulevasta muistorasiasta.  

Vaikkeivät kaikki huoneet vahvistaneet muistoani mummolasta, olivat ne  silti mielenkiintoisia ja niin täynnä esineitä, etten kyllä kaikkea varmaankaan huomannut. Mietin miten häkellyttävää on astua keskellä kaupunkia tällaiseen maailmaan ja miten hyvää se tekisikään tehdä useamminkin.  Minun on siis palattava uudestaan.

Jokaisesta tapaamiskerrasta saimme uusia keinoja toteuttaa omaa muistorasiaa. Olimme saaneet nähdä erilaisia muistorasioita. Niitä oli tehty puulaatikoihin, matkalaukkuihin, kenkälaatikkoon jne. Muistorasiaan saa laittaa tavaroita, materiaaleja, valokuvia ja muistoesineitä. Sitä voi maalata, rakentaa, valaista, lisätä ääniä jne. Jokainen omalla tavallaan.

Pajassa toteutetut ryhmä ja paritehtävät olivat oiva tapa jakaa muistoja. Toisten muistot syvensivät omien muistojen kokemusta. Pajassa muistoja herätellään monin keinoin, mukana olivat kaikki aistit. Muisto voi tulla mieleen esim. tervan tuoksusta, villalangasta tai valokuvasta.  Myös erilaiset menetelmät, joissa muistoja katsotaan eri roolista olivat hyviä. Kiitos museovierailujen ja oivien

menetelmien, tiedän nyt tarkalleen miltä muistorasiani tulee näyttämään. Minun muistoni liittyi mummolaan Lappeenrannan Ilottulassa ja vuoteen 1975, kesään jonka vietin mummolassa ko lmivuotiaana.Tämän muiston pohjalta teen vanhan matkalaukun sisuksen muistojeni mukaiseksi.


Seuraavat kaksi tapaamiskertaa käytämme muistorasiantoteuttamiseen. En malta odottaa miltä oma ja muiden muistorasia lopulta näyttävät.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Haloo museot, ryhdytään pysäyttelemään!




                                         

Museon henkilökunta rentoutuu Anni Rapinojan installaation alla Lappeenrannan taidemuseossa. Kuva: Lappeenrannan museot, Päivi Partanen
                                        

Museokollega oli somekoulutuksessa ja oppi että nykyisellään ihminen jaksaa keskittyä kuuden sekunnin ajan. Toinen koulun penkillä istunut älysi ihmetellä pitäisikö meidän jo huolestua tästä tilanteesta. No ehkäpä, mutta se ei ollut kurssin aihe, vaan se kuinka saadaan keskittymiskyvyttömät multitaskaajat ja monikärkiohjukset huomaamaan juuri se meidän lähettämä viesti.

Samaan aikaan some heimoutuu ja digitaalinen kehitys luo kuiluja tiedon tuottajien ja kuluttajien välille. Näin todetaan Jaakko Tapanisen ja Marko Ahtisaaren tuoreessa pamfletissa 10X. Sen mukaan syntymässä on myös kuilu elämysten käyttäjien ja kokijoiden sekä heidän päivityksiensä seuraamiseen keskittyvien välille.  Jakautuuko tulevaisuuden maailmamme kiireisiin ja hyvin toimeentuleviin elämyspalvelujen käyttäjiin ja vähäosaisempiin postausten seuraajiin? Kunnes häiriö verkossa heidät erottaa.

Sosiaalinen media synnyttää omaa tapakulttuuriaan. Tykkäämällä ja jakamalla päivityksiä osoitetaan yhteyttä ja erotutaan toisista. On kohteliasta tykätä kaverien päivityksistä ja kommentoida niitä.

Minulla on läheinen ystävä, joka on loistava kirjoittaja, mutta ei käyttäydykään somessa niin kuin useimmat.  Hän tykkää viesteistäni ilmeisesti silloin, kun hän oikeasti tykkää ja sattuu ne huomaamaan. Hän kommentoi päivityksiäni sillä tavoin kuin ajattelee, eikä siten, kuinka ne tullaan näkemään seinälläni. Hän ei tee nokkelia päivityksiä tai hehkuta kokemaansa, vaan ajattelee selvästi, että miksi ihmiset täällä facessa edes roikkuu. Miksi he eivät kirjoita esimerkiksi päiväkirjaa tai kirjeitä.  Häntä ei voiteta puolelle kuuden sekunnin myyntipuheella, hän ahdistuu, jos puoli pitää valita ilman hyviä perusteluja. Hämmentävää, mutta tämän oivallettuani hän saa rauhassa olla somen toisinajattelija. Hän saattaa haastaa mutta antaa myös toisen näkökulman. Ja se on tärkeää.
Puhetaidon kouluttaja Juhana Torkki toteaa Helsingin Sanomien esseessään 5.12.2015: ”Mitä jos Suomikin avartuisi dialogille? ”Hän kirjoittaa Sokrateen todenneen, kuinka hän ei yritä niinkään vakuuttaa toisia mielipiteistään, vaan yrittää vakuuttua niistä itse. Totuutta ei kannattaisikaan niin väkevästi julistaa vaan muistaa, että se voi olla vielä vaillinainen. Siitä voi puuttua se toinen näkökulma.
Toinen kollega kertoi opastaneensa taidemuseon näyttelyä asiakkaille. Kierroksen jälkeen mukana ollut mies nappasi häntä hihasta ja kertoi, että hän on jo parisenkymmentä vuotta kiertänyt onnistuneesti museoitamme – ja kaukaa.
Mutta tämän käynnin jälkeen hänestä tuli Asiakas! Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka museo ei aiemmin tuntunut kiinnostavalta.  Henkilökohtaisella kohtaamisella tarinat avautuivat ja esiin tulivat ihmiset ja heidän kertomuksensa. Hän avasi silmät ja siellä näkyi ihan uudennäköinen maailma.

Nykyään media välittää meille vinkkejä kuinka vaihdetaan näkökulmaa, tehdään elämänmuutos, hypätään oravanpyörästä ja tuntemattomaan, leppoistetaan, kotoillaan ja pysähdytään vaan olemaan.

Voisiko museo olla se paikka, jossa voi keskittyä yhteen asiaan tai vaikka olla tekemättä yhtään mitään? Voisimmeko me auttaa nykyihmistä keskittymään? Olisiko meillä tarjota elämyksiä ja kokemuksia varallisuuteen katsomatta? Voimmeko me kohdata ihmisen myös henkilökohtaisesti?  Ja eikö meidän tehtävämme ole juuri tarjota tarinoihin myös uusia näkökulmia? Sellaisia, jotka avarruttavat ja pistävät mielen hieman erilaiseen tulokulmaan.
Haloo, kaikki Suomen museot! Ryhdytäänkö viettämään Pysähdy museossa -päivää? Tunti mitään tekemättömyyttä, rauhallista haahuilua ja elämän ihmettelyä yhdessä.  Kuulostaisiko hyvältä?



Päivi Partanen
Museotoimenjohtaja
Lappeenrannan museot